Tarina: Evronin hirvittävä paluu

1.Luku

Oli kuuma, hyvin kuuma ilta. Istuin rannalla. Tummanruskea tukkapehkoni hulmusi. Olin yrittänyt jo vuosia saada siitä sileän ja kiiltävän, mutta yritykset olivat täysin toivottomia. Äitini piti hiuksieni tuuheudesta, mutta hänellä olikin langan laihat hiukset. Nousin, ja lähdin kävelemään rannan poikki kohti viidakkoa. Paljaitten tassujeni jäljet tassuttelivat pitkin rantaa. Vihreä kesämekkoni hulmusi tuulessa. Astuin viidakon varjoon.
Aaah, ajattelin, kun olin viimeinkin pääsyt pois auringosta. Lähdin kävelemään kohti kotia. Isä tulisi pian töistä. Itseasiassa, minulla ei ollut mitään hajua, mitä kello oli, mutta arvelin että piti mennä kotiin.

Kun avasin oven, tervehdin äitiäni, joka oli juuri paistamassa lihapullia.
-Kohta syödään, hän sanoi. Tulit juuri parahiksi
-Jahas, totesin, ja vilkaisin lattialla nauravaa 5v. Pikkusiskoani Lidiaa.
-Lopeta heti! karjaisin, ja repäisin häneltä mp3-soittimeni.
Äiti puuttui riitaan:
-Noh, Daniela! Miten sinä tuollatavalla riehut?
-Äiti! Komenna Lidiaa! Se hajottaa kaiken! kaiken!
-Äh, äiti sanoi, olette täysin toivottomia. Älkää riidelkö taas.
Lidia oli varsinainen riitapukari. Ja hirvittävän lapsellinen. Äiti oli aina sanonut, että minäkin olin tuollainen viisivuotiaana, mutta siitähän on jo seitsemän kokonaista vuotta.
Minun harmikseni siskoni rakasti huoneeni sotkemista, joten yleensä se oli täynnä hänen lelujaan. Laitoin päälle vieläkin kädessäni olevan mp3-soittimen. Aloin piirtää. Melkein kaikki pitivät piirrustuksistani.
Ja minä pidin piirtämisestä. Otin suklaata pöydällä olevasta avonaisesta suklaarasiasta.
-Syömään, kuului huuto keittiöstä. Jätin piirrokseni pöydälle, ja juoksin keittiöön.
Isä jutteli äidin kanssa jostain hirvittävän kyllästyttävästä kokouksesta, jossa hän oli ollut vähänaikaa sitten.
Isäni oli jonkinmoinen politikko. Minusta sellainen "politikko" kuulostaa harvinaisen tylsältä. Tyhjän toimittajakin olisi parempi uravalinta.

Kello oli jo 10, kun äiti komensi meidät molemmat nukkumaan. Hän itse jäi vielä kahville isän kanssa.
Jäin vielä hetkeksi lukemaan, niinkuin tein joka ilta, kun minun pitäisi jo koisia. Kuulin Äidin ja isän askeleet, kun he menivät omaan makuuhuoneeseensa.Livahdin nopeastisti peitonalle, sillä äiti tuli jokailta tarkastamaan, että me nukumme.Äiti raotti ovea, jonka jälkeen hän kurkkasi sisään. Kun äitini oli sulkenut oven, käänsin kylkeä ja nukahdin.

Seuraavana aamuna Heräsin vasta kahdeltatoista. Menin keittiöön, jossa äiti ja Lidia söivät aaimaista. Isä oli jo tapansamukaan töissä. Otin paahtoleivän ja mussutin sitä, kunnes huomasin Lidian kasvoilla iljettävän virneen. Se tarkoitti sitä, että hän oli taas tehnyt jotain tyhmää.
-Mitä nyt, riiviö? Kysyin, kun Lidia purskahti nauruun.
-Just joo, sanoin, ja lähdin paahtoleipäni kanssa huoneeseeni.

Piirtelin huoneessani niin kauan, että kuulin  isän tulevan kotiin. Silloin syöksyin keittiöön, koska tiesin aina silloin olevan ruoka-aika. Isä näytti hyvin hermostuneelta. Varmaan stressaa se työ, ajattelin, ja jatkoin makaronin syömistä.
-Voidaanko mennä uimaan, isi? Lidia kysyi.
-Ei tänään, valitettavasti. Meidän on äitisi kanssa lähdettävä heti kiireelliselle työmatkalle.Palaamme ylihuomenna. Sinun, Daniela, on pidettävä huolta Lidiasta.
-Joo ilomielin, mutisin, kun isä alkoi pakata kravaattejaan, en siinä tapauksessa todellakaan jää kotiin.
Suljin ulko-oven perässäni. Kuulin äidin huutelevan perääni, mutta en välittänyt siitä.

2.Luku

Juoksin tallin kautta viidakkoon, josta ryntäsin suoraan vesiputouksen taa. Vesi solisi somasti, ja sen äänen takaa kuului lintujen laulua. Harvinaisen ihana kesäilta. Kaikille muille paitsi minulle. Typerä Lidia. Miksi minun piti aina hoitaa häntä? Hän ei suostunut edes lähtemään minnekkään, joka merkitsi että minunkin piti istua kotona. Kello oli tuskin kuuttakaan, mutta minua väsytti älyttömästi. Käperryin rullalle, ja nukahdin siihen paikkaan.

Aamulla heräsin ukkosen jurähdykseen. Minulla oli kylmä, joten päätin lähteä kotiin. Pitikin sitten lähteä paljain tassuin, mietin, kun kävelin jääkylmää maata pitkin kotiin. Minulla oli myös hirvittävä nälkä. Matka tuntui kestävän tuntikausia..

Kun vihdoin pääsin kotiovelle, kuulin jonkun kiljuvan. Kiljuvan meillä. Ääni kuullosti niin tutulta... Se oli Lidia! Avasin oven.

-Onko siellä taas hämähäkki? kysyin. Lidia jatkoi kiljumista. Painoin valokatkaisinta. Valo ei syttynyt. Rämpytin sitä. Niinpä tietenkin, sähkökatkos. Lidia kiljui edelleen täyttä kurkkua.

-Ei hätää..... ei hätää... sopersin, kun hamuilin hyllyltä tulitikkuja. Ha! Löysin tulitikku askin. Otin keittiön hyllyltä kynttilän, ja sytytin sen.

-Li-lidia? Huusin, kun Lidia kiljui edelleen. En nähnyt Lidiaa missään. Juoksin pitkin keittiötä, ja etsin häntä. Yhtäkkiä kynttiläni liekki osui kahteen tassupariin. Toinen oli Lidian. Lattialla oli verta. Kohotin kynttiläni. Silloin Lidia ei ollut ainut, joka kiljui. Minäkin kiljuin apua kurkkusuorana.

3.Luku

Lidian tassusta vuosi vuolaasti verta. Hänen kasvonsa olivat punaiset itkusta. Aloin täristä. Näky oli kerrassaan kauhistuttava. Mustiin pukeutunut mies kuristi Lidiaa.

-E-e-eih! Lopeta! H-h-häivy! Itkin, kun mies vaan jatkoi kuristamistaan. Nyt Lidia kiljui apua minulta. Hän luuli, että osaisin auttaa. Hirvittävä tunne, että olin vain pieni ja heiveröinen, valtasi minut.

-E-ei, sopertelin hädissäni, kun mies otti Lidiaa ranteesta, josta ei valunut verta, ja alkoi roikottaa häntä kohti ulko-ovea.

-E-ei! Pysähdy! Päästä hänet. Jäin kiljumaan pimeään keittiöön. Ei, ei. Minun olisi tehtävä jotain. Mitä? En keksinyt muutakaan, joten lähdin miehen ja Lidian perään.

Mies kulki piiitkän matkan. En nähnyt kunnolla eteeni, mutta seurasin miehen mustaa viittaa.  Kohta näin tulivuoren laavan hehkuvan. Mutta kuljimme sen ohi. En tiennyt, tiesikö mies, että seurasin häntä. Mies alkoi kiivetä ylös vuorta. Se ei ollut tulivuori. Olimme tulleet sen ohi jo. Lähdin joka tapauksessa perään. Lidia nyyhkytti edelleen. Verivana liukui pitkin vuorta kuin vesiputous. Nyt olimme huipulla. Lidia ja mies lähtivät laskeutumaan sitä alaspäin. Kurkkasin vuoren taakse. Kirkaisin. Mies veti Lidiaa suoraan kohti Kitkeriöä.

-Pelastan sinut vielä, kuiskasin, kun Lidia heitettiin kaltereiden taa. Aloin itkeä hiljaa. Miten olinkaan voinut eilen illalla ajatella niin? Miksi en ollut jäänyt kotiin? Lähdin takaisin Panfua päin, koska minulla oli nälkäkin. Miten voisin pelastaa Lidian? Avasin kotioven. Otin kaapista muroja ja paahtoleipää. Söin ne kiireellä. Minua pyörrytti. Mitä voisin tehdä? Menin huoneeseeni. Jatkoin piirtämistä, mutta en kyennyt siihen. Minulla oli niiiin paha olo. Oli tehtävä jotain. Sitten keksin. Menisin Petra-tädille. Hän ymmärsi aina ja osasi auttaa. Hän asuin suuressa puumajassa puutarhamme takana. Juoksin takaovesta ulos, ja säntäsin puutarhapolulle. Käännyin mutkasta,jossa Petratäti asui. Menin ovelle. Ovessa oli lappu, joka oli kiinnitetty sinitarralla.

                                                       Olen matkalla,

                                                      tulen noin 2 vk. kuluttua.

                                                       Kissanruoka on komerossa.

-Ei! parkaisin. Katsoin ikkunasta sisään. Kolme siiamilaista kissaa lepäsivät tuolilla. Petra-tädin talo oli aivan vaalean punainen. Silkkiset nojatuolit oli järjestelty sohvapöydän ympärille. Mikäs nyt neuvoksi? 

Kello oli vasta viisi aamuyöllä, kun tallustin kotiin puutarhan poikki. Mitä minun piti tehdä. Ei, minun piti ryhdistäytyä ja mennä omin neuvoin pelastamaan Lidia! Mutta miten? Eih, nyt minä keksin! Olen nero! Hymy levisi kasvoilleni. Nyt Kitkeriön porukoita kaduttaa, ajattelin. Vetäisin tennarit jalkaani, ja takin päälleni. Olin menossa Maxin puumajalle.

4.Luku

Koputin oveen. Kuulin Maxin mumisevan jotain, kuka nyt näin aikaisin...huoh.. tapaista. Ovi avautui ja Max uniasussaan astui ulkopuolelle. Hän avasi suunsa mutta minä olin nopeampi.
-Voisitko auttaa minua? Max kiltti!
-Tuota, öh... Hän soperteli unisena, Tähän aikaan aamuyöstä, vai?
-Tietenkin! Siskoni on pulassa kitkeriössä! En odota sekunttiakaan!
- Toki... Eli.. Otetaan paperi ja suunnitellaan hän sanoi, ja laittoi kahvinkeittimen päälle.
- Jospa voisimme vain juosta Kitkeriöön ja sotia? Mahtavaa!
- Ei, Max... Ei naurata..
- Entä jos mä hämäisin vartioita ja sä vapauttaisit Lidian?
- En tiedä, miten kalterit avetaan.
- Ärh... Entä... Max mietti noin kymmenen sekunttia, ja pomppasi tuoliltaan. Kamaria! Hän osaa takuula auttaa! Kamarian torniin, siis!

Lähdimme kävelemään kohti Linnaa. Kun saavuimme Tornin ovelle, Max kysyi:
- Onkohan vähän turhan aikaista?
- Ei, vastasin ja avasin oven.
Kamaria istui kristallipallonsa ääressä. Hän ei nähnyt meitä.
- H.hei, Kamaria, sanoin epävarmasti. Kamaria käännähti ja sanoi:
-Mikäs teillä nyt on hätänä?
- Tota.. Joku mustamies kaappasi siskoni, ja vei hänet kitkeriöön kaltereitten taa... Miten saamme hänet pois sieltä? kysyin.
- Luulisin, että tarvitsette.... Näkymättömyys lientä. Se pitää valmistaa täyden kuun yönä. Ja.. Ensiyö on sellainen!
Kamaria avaa suuren kirjan, ja alkaa selailla sitä.
- Jeps, juuri niinkuin muistin. Noutakaa liemi huomenna. Voitte silloin hakea Lidian.

5.Luku

-Teetä? Max kysyi, kun olimme juuri saapuneet hänen puumajaansa.

-Kiitos kyllä, vastasin. Vanhempani tulevat huomenna mihin aikaan hyvänsä! Entä, jos emme ole vielä silloin saaneet Lidiaa? Mitä sitten? Silloin emme ainakaan voi pelastaa häntä, koska olen mennyttä miestä!

Hoin kokoajan jotain sen tyyppistä. En oikein osannut puhua mitään järkevää. Join teeni yhdellä kulauksella. Sitten lähdin kiertämään ympyrää Maxin majassa. Minua pelotti ja jännitti. Samalla tunsin toivon kipinän rinnassani.

-Ei ole mitään hätää, Daniela, Max tyynnytteli minua. Saamme kyllä pelastettua siskosi. Olenhan minä sentään Super-Max? Vai mitä?

-Niinpä niin, sanoin, ja hymähdin haluttomasti. Taidan lähteä kotiin. Kiitos paljon.

Matkalla törmäsin ystävääni Biliin. Hän pompotteli palloa urheilukentällä.

- Hei, Dan! hän kiljahti. Tule pelaamaan!

- En nyt taida, ilmoitin, ja jatkoin matkaani. Minua ärsytti, että Bill kutsui minua aina Daniksi, kuin minäkin olisin ollut poika, tai edes halunnut olla sellainen.

Avasin koti-oven. Miten saisin päiväni kulumaan, kun tiesin, että Lidia olisi kitkeriössä? Menin huoneeseeni, ja aloin piirtää. Tiesin, ettei Panfu ole enää turvallinen paikka. Evron olisi palannut. Siskoni olisi kenties ensimmäinen uhri. Minua itketti. Entä jos minäkin joutuisin sinne? Entä, jos Kitkeriö reissumme menisi mönkään? Monet kysymykset vaivasivat minua. Minun piti puhua Kamarian kanssa.

Mutta ei nyt. Räjähtäisin pian, ellen saisi happea. Ja edessä olisi kokonainen päivä tätä. Menin ulos.

Lähdin kävelemään maa-uimalalle. Siellä olisi varmasti joku.

Kastin tassuni klooriseen veteen. Kuulin lasten nauravan, ja monen kiljahtelevan hypätessään hyppytornista. Minua pelotti. Yksikään heistä ei tietänyt, millaisessa vaarassa he olivat. Pitäisikö minun varoittaa heitä? Minähän olin ominsilmin nähnyt, miten siskoni vietiin pois. No, eiköhän Kamaria hoitaisi homman. Olin aina luottanut Kamariaan. Miksen luottaisi nytkin?

6.Luku

Illalla makasin sängyssä valveilla pitkään. Kysymykset ja mahdolliset vastaukset pyörivät päässäni. Sain unta vasta aamuyöllä.

Kello oli yhdeksän, kun heräsin. Pukeuduin nopeasti, ja lähdin Maxin puumajalle. Max tuli avaamaan täysissä pukeissa.

- Mahtavaa! Lähdetään, sanoin, ja lähdimme yhdessä Kamarian luo.

- Päivää. Odottelinkin teitä jo, Kamaria sanoi, kun astuimme hänen torniinsa. Tässä on juomanne. Juokaa ne vasta Kitkeriössä. Muistakaa myös, ettei Panfu ole enää paljoa turvallisempi paikka kuin Kitkeriö.

Tottelimme Kamariaa, ja jatkoimme matkaa kohti Kitkeriöä. Minua pelotti älyttömästi. Tärisin kokomatkan.

- Noniin, Max sanoi. Meidän pitää juoda nämä juomat nyt, ettei meitä nähdä. Okei? Kippis!

- Auuuuuuuh! kiljaisin. Olin juuri ottanut hörpyn juomasta. Se oli käsittämätöntä. En kuullut enää mitään, mutta näin Maxinkin kiemurtelevan ja huutavan tuskasta. Eih, tätä ei saanut jatkua. Kipu oli käsittämätön. Eiiiiih! Olisin mennyttä jo ennen, kuin olisin haistanut Kitkeriön pahuuden. Ja sitten. Sitten tunsin oloni aivan normaaliksi. Mutta- Missä Max oli?

- Max! kiljaisin, ja pälyilin alaspäin. Hän oli varmasti tipahtanut huipulta.

- Mitä? Max kysyi viereltäni. 

-Aih.... Melkein unodhin. Olemme näkymättömiä. Liikuttelin tassujani silmieni edessä, mutten nähnyt mitään. Mahtavaa!

- Tule. Mennään nopsaan.

Lähdin tassuttelemaan kohti Kitkeriöä, ja tunsin oloni yllättävän kevyeksi.

Kitkeriössä juoksin sinne, mihin olin mustanmiehen nähnyt Lidian telkeävän. Katselin joka suuntaan. Mutta Lidiaa ei näkynyt. Lidia ei ollut siellä.

7.Luku

-Mitä nyt? Missä siskosi on? Max kysyi jossain lähelläni.

-E-en tiedä.Hänet laitettiin tähän selliin. Ja nyt...

-Ei hätä ole tämän näköinen. Mennään etsimään Lidia. Olemme näkymättöiä, muistatko?

Niin me sitten lähdimme etsimään Lidiaa. Vaeltelimme pitkillä käytävillä, joissa oli ovia molemmin puolin. Tehtävämme oli älyttömän vaikea,ellei sitten mahdoton. Jokaisella käytävällä oli myös selli. Monet niistä olivat tyhjiä, mutta parissa oli joku. Mutta he eivät tietenkään nähnyt meitä. Niiskautin hiljaa. Jos onnistuisimme, voisimme ehkä pelastaa heidätkin.

Vaelsimme luultavasti puolituntia, kunnes Max täräytti:

- Täällä! Löysin hänet! Tule, Dan! 

Ampaisin juoksuun. Olin niiin onnellinen, etten edes viitsinyt huomauttaa siitä, että olin Daniela. Siellä tosiaan. Pieni kyttyrä itki hiljaa pienessä sellissä.

-Li-Lidia? Minä tulin?

Ei vastausta. Hän jatkoi nyyhkyttämistä.

-Lidia? Daniela tässä! Siskosi!

Silloin pikkiriikkinen vaatemytty käännähti. Lidian kasvot olivat itkusta turvonneet. Hänen silmänsä olivat punaiset. Hän oli aivan kalpea. Meinasin kiljahtaa, mutta en voinut. Olin niin järkyttynyt. Katsahdin vierelleni, ja siinähän Max olikin. Max ei ollut enää näkymätön!

-Max! Et ole enää näkymätön.

Max katsahti minuun päin, ja totesi:

-Et sinäkään. Kamaria ei sanonut, kuinka kauan tämä vaikuttaa! Mahtavaa! Tapan hänet jos selviämme täältä hengissä.

Olin aivan äimistynyt. Otin taskustani kenkälusikna, ja aloin kammeta selliä auki.

-Ma-ax? Mitä theemme, jos huoh, en saakkaan tätä auki? Ähkin ja puhkin vääntäessäni kenkälusikalla avaimen reikää. Ja sitten kuului räks! 

-Apua, joku tulee.

-Eih, ei tule... Kenkä lusikka vaan katkesi.

Kirosin hiljaa. Millä nyt saisimme sen auki?

-Mitä nyt teemme? aloin huutaa. käytävät kaikuivat.

-Hiljempaa, Daniela! 

Olin aivan älyttöman kiukkuinen. Mutta emme todellakaan kääntyisi nyt! Potakisin vihoissani kaltereita.

-Da- Max ehti sanoa, kunnes minä puhkesin puhumaan:

-Me onnistuttiiin! Jeah! Tule, Lid, Mennään. 

Olin potkaissut niin lujaa, että selli oli lennähtänyt auki. Mutta nyt Lidia ei hievahtanutkaan.

-Lidia? Mikä hätänä?

Hän katsoi minua pitkän, niinkuin olisin ollut suurikin ihme.

-Mi-minun täytyy palvella Evronia.

Olin aivan kauhuissani. Max ja minä tuijotimme Lidiaa. En osannut oikein sanoa mitään. Sitten Max rikkoi hiljaisuuden:

-Kuka käskee?

-E-evron.

-Kuka tottelee?

Sitten tuli taas hiljaista. Lidia katsoi meitä pyöreillä silmillän. Minua pelotti yhä. Entä jos emme saisikaan Lidiaa mukaamme? Ja sitten- Lidia nousi, ja hoiperteli meitä koshti. Huomasi, ettei hän ollut kävellyt vähään aikaan. Kaappasin hänet syliini ja lähdimme juoksemaan pois. Juoksimme suuren käytävään, josta menimme tuonne... Ja sitten tänne...

Nyt näimme jo oviaukon. Henkäisin. Olisimme turvassa. Siis melkein. Olihan ulkona vielä jokunen vartia, mutta ne olivat niin älyttömiä. Naurahdin kepeästi. Silloin kuului PAM ja lattiaa sortui. Maxi ja Lidia olij´vat sen toisella puolella. Oviaukon puolella. Railo oli jo niin suuri, ettei sen yli kyennyt hyppäämään.

Max jäi toljottanaan. Hänessä oli jotain outoa- hänellä ei ollut toista korvaa! Paikka, jossa korvan olisi pitänyt olla, oli vain yltäpäältä verinen ja korvaton.

-Max! Lidia! Menkää! Huusin. He lähtivät juoksemaan ovelle. Enempää en nähnyt. Joku hengitti niskassani. Käännyin. Olin naamatusten Evronin kanssa.

8.Luku

Ja sitten...
Kuului pam..
Se kaikki tapahtui hidastettuna...
Kuluiko aika enää lainkaan?
Ja sitten...
Sitten en enää tiennyt mistään mitään...

- Huhuu! Dan! Vauhtia, meillä on kiire! kuulin Maxin äänen huutavan.
Avasin silmäni verkkaalleen. Tajusin olevani vielä hengissä. Vilkuilin ympärillemme. En tunnistanut paikkaa, jossa olimme. Mietin, mitä oli tapahtunut ennen kuin unohdin kaiken.
- Heih, odotetaanko me tässä kokopäivä, että sinä makoilet siinä, täh?
- Max, kiltti, kerro mitä tapahtui?
- Si-sinä pyörryit. Evron teki jotain omituista ja... No, minä raahasin sinut tänne, ja nyt kun sinä virkosit. Tuotanoin..
Kiljaisin kauhusta.
- Hiljempaa! Kitkeriöläisiä on ihan tuossa puiden takana-
- Missä korvasi on? Mitä sille tapahtui?
- E- evron teki sillekkin jotain kummallista. Mitäpä siitä! Pystytkö jo nousemaan? Ala tulla!
Max kurkkasi puiden taa. Vasta nyt huomasin myös lidian polvistuneen viereeni. Nousin ylös. Minua heikotti vielä ihan hieman. Pystyisin kuitenkin jo kävelemään. Minun oli pakko. Otin Lidiaa kädestä ja kävelimme Maxin luo.
- Mitä sitten? Miten pääsemme kotiin?
- Hyss! Odota hetki...
Max vilkuili edelleen puun takaa. hymy levisi hänen verisille kasvoilleen.
- Jess! Tulkaa!
Juoksimme Lidian kanssa jo puskasta pois rynnistäneen Maxin perään. Hän juoksi jo kohti Panfua. Minä juoksin myös täyttä vauhtia Lidiatoisessa kädessä. Mutta... silloin riemuni loppui.
- Hei! Karkureita! KARKUREITA!
Eih, Max parkaisi jossain hieman meidän edellämme. Nyt aloimme kiivetä jo vuorta pitkin. Lidia nyyhkytti hiljaa. Tiesin ettei hän pysyisi vauhdissamme. Tiesin, ettei olisi aikaa odotella.
- Nopeasti, Lidia. Kiipeä! Lidia kapusi reppuselkääni, ja takaa-ajo jatkui. Olin jo vuoren huipulla, kun yksi meitä jahtaava Kitkeriöläinen oli suunnilleen metrin päässä meistä. Hypin alas vuorelta kohti Panfua. Saavutin juuri ja juuri Maxin, joka juoksi minkä tassuistaan pääsi.
- Minne menemme, huohotin Maxille. Lidian kyyneleet tippuivat niskaani.
- Ka-ka-kamarian luo. Hän karkottaa nuo!
Juoksimme Linnan pihaan. Pyyhälsimme huohottaen ylös kivipostaita. Max avasi oven ja ryntäi sisään. Katsoin Kamarian tyhjää tuolia. Katseeni lipui huoneen poikki. Huoneessa ei ollut ainuttakaan Pandaa. Max astui Kamarian torniin. Minä menin perässä Lidia edelleen selässä. Kamaria ei ollut siellä. Huoneessa ei ollut ketään. Ei yhtään Kamariaa. Olisimme tuhon omia.

9.Luku

Ja nyt olisimme oikeasti mennyttä...
Olin pelastanut Lidian ja saattanut hänet tuhoon..
Mitä ihmettä piti tehdä?
Laskin Lidin olaltani lattialle, ja otin hänen tassustaan kiinni. Peräännyin huoneen nurkkaan. Nyt olisi keksittävä jotain ja pian... tai olisimme mennyttä kaikki kolme. En enää koskaan näkisi Kamariaa. Ja miten hyvä ennustaja hän olikaan... Ja silloin minulla väläshti. Kitkeriöläiset tulivat nyt meitä kohti. Silmäni pyöristyivät. Tuijotin kristallipalloon.
- Voi ei... henkäisin. Arvatkaa mitä! Kitkeriö tuhoutuu huomenna! Evron menettää vallan! Näen sen kristalli pallosta. Teitä saatettaisiin hyvinkin tarvita siellä.. Miehet perääntyivät. Hihkaisin melkein riemusta. Max tuijjotti minua silmät selällään.
- O-oikeasti?
-Mitä oikeasti? naurahdin.
- Että Kitkeriö tuhoutuu?
- Oikeasti? No ei tietenkään! Vedin heitä nenästä! Huijasin heidät lähtemään! Hihkuin riemusta.
- Ni-niinpä tietenkin, Max sanoi hieman pettyneeseen, mutta iloiseen sävyyn.
Pian Lidiallekkin alkoi valjeta. Hän alkoi nauraa.
- Dan, sinä olet hupsu! Mutta minulla on hirvittävä nälkä, mennään kotiin syömään.
Ja niin me siis teimme. Koko poppoo.

Kun olimme vihdoin syöneet, ovikello soi. Pelästyin älyttömästi. Se olisi varmasti vanhempamme.. Mutta kun avasin oven, sen takana seisoi Kamaria. Hän hymyili.
- Selvisitte? Voi kuinka mahtavaa! hän ryntäsi huoneeseen. Mutta pian hänen hymynsä hyytyi.
-Ma-max? Ko-Korvasi..
- Niin no tuota sille kävi..
- Öh.. Tuo on monimutkaista taikuutta. Mutta eiköhän me selvitä. Tule mukaani!
Max ja Kamaria lähtivät. Jäimme kahden Lidian kanssa.
- Ihana olla kotona, totesin, ja huomasin siskoni nukahtaneen pöydänääreen.

                                    ♥ LOPPU ♥